Internet Research 9.0 – Day 1.

Saavuin Kööpenhaminaan eilen iltapäivällä AoIR:n vuotuiseen konferenssiin, joka tällä kertaa on otsikoitu IR 9.0: Rethinking Communities, Rethinking Place. Työryhmäesityksiä on torstaista lauantaihin aamuyhdeksästä noin viiteen, huomenna pidempäänkin; kiinnostavalta vaikuttavaa kuunneltavaa olisi paljonkin. Liikun puoli-incognito: jostain syystä minulle ei löytynyt nimikylttiä, joten sain sitten askarrella itse tyhjälle lapulle. On ihan kelpo, mutta vähemmän virallisen näköinen, niin kuin olisin joku soluttautuja tai kuokkavieras.

Omalta osaltani konferenssi alkoi tänään keskiviikkona Writing and Publications -työpajalla, jossa oli läsnä useiden aikakausjulkaisujen edustajia. Heidän tehtävänään oli kertoa, miten kirjoittajan tulee toimia, jotta oma paperi julkaistaisiin. Nick Jankowskin keynote (tai kick-off, kuten itse sanoi) oli innostavaa kuultavaa. Nick kertoi vähän julkaisuprosessin kulusta, mistä kustantajat tykkäävät/eivät tykkää, ja mikä jäi erityisen positiivisena mieleen, muistutti eräästä tärkeästä asiasta:

“Don’t forget your roots!” Vaikka englanti onkin tieteen lingua franca, sanoi Nick, emme kaikki ole enkkunatiiveja, vaan meillä on omat alueelliset lähtökohtamme. Niitä tulee kunnioittaa ja muistaa julkaisemisen tärkeys myös omalla kielellä. Meillä Porissahan suomen kieltä suositaan, mutta kaikkialla (Suomessakaan) oman kielen asema ei tunnu olevan itsestään selvä.

Nickin luennon oheismateriaali (Richard Daftin artikkeli Why I recommended your article to be rejected and what you can do about it ja Nickin kokoama esimerkki artikkeliin liittyvästä kirjoittaja-kustantaja-referee -kirjeenvaihdosta) on allekirjoittaneella tallessa, mutta en sitä voi tässä julkaista. Nick suositteli erityisesti Daftin artikkelia ja sanoi palaavansa siihen itsekin kerta toisensa jälkeen. Siinä on listattu muun muassa yleisimpiä hylkäysperusteita, kuten ‘ei teoriaa’, siis ei uutta tietoa, tai kielen puutteellisuus.

Kielestä puheen ollen, editoreilta kysyttiin, onko artsut aina käännätettävä ammattilaisella. Ei, sanoivat he. Jos kirjoittajan kieli on sujuvaa ja hyvää kakkoskieli-englantia, ei välttämättä. He suosittelevat kuitenkin luettamaan tekstin natiivikollegalla ennen lähettämistä. Eräs kustantaja sanoi joskus tehneensä itsekin korjausehdotuksia, jos teksti on sisällöltään ollut erittäin tasokas.

Päivän aikana puhuttiin vakavin ilmein ISI-verkostosta (ISI Web of Science), joka ilmeisesti jotenkin hallitsee kausijulkaisujen maailmaa – eliitin kokoaja. En totta puhuen tiedä, enkä vielä ehtinyt selvittää, mikä ihmeen instanssi on kyseessä, mutta ilmeisesti olisi tarpeen tietää. Suhtautuminen siihen oli hyvin kriittinen.

Totta puhuen suuri osa käsitellyistä asioista tuli esiin Fingerroosin Outin puolitoista vuotta sitten meillä vetämällä Tieteellisen kirjoittamisen kurssilla. Käytännöt eivät loppujen lopuksi kansainvälistyessään kauheasti muutu, mittakaava vain suurenee. Lähetettyjen ehdotusten hyväksymisprosentti on 12%. Lannistavaa. Ei vielä. Seuraavaksi kuitenkin päästiin siihen, miten nuorten tutkijoiden – grad studentien ja tohtorikokelaiden – osuus pyrkijöistä on niin suuri, että sen takia prosentti on noin alhainen. Kun ‘painostetaan julkaisemaan, vaikka se lähes kaikille on aivan liian aikaista’, ja sitten tarjottujen tekstien taso on kehno. Tätä pidin jossain määrin ylenkatsovana kommenttina. Onneksi joku kuitenkin oli eri mieltä. Siihen toki yhdyn, että mentorointi ei ole julkaisujen tehtävä. On kuitenkin mielestäni väärin väittää, että esim. jatko-opiskelija ei pystyisi tuottamaan julkaisukelpoista tekstiä. Olin myös hämmästynyt kuullessani, että inttärin tekijältä odotetaan ‘vähintään neljää kansainvälistä julkaisua, ennen kuin kannattaa tosissaan edes ryhtyä töihin’.

Puhuikohan siinä elitismi vai mikä? Samaa äänensävyä käytettiin iltapäivän paneelissa. Siinä pohdittiin muutostilassa olevaa akateemista julkaisukenttää, kun tulevat open accesit ja ties mitkä. Jostain keskustelu johtui blogeihin, ja mitä kummaa? Siinä sitä internet-tutkijat kiistelevät blogien merkityksestä hyvin alentuvaan sävyyn ja tyyliin ‘ovatko blogit mitään oikeaa julkaisemista’. Eräs kommentti kuului: “Useimmat bloggaajat vain ovat ihan notice me, notice me, notice me. Minun blogini oli sentään tärkeää asiaa, vaikkei sillä ollut edes lukijoita, vaikken kyllä mittareita käyttänytkään, kun en ole notice-me, mutta lopetin sen sitten vuoden päästä, kun ei ollut lukijoita.” Toinen (ai niin, tästä se keskustelu alkoi) taas sanoi: “Joku voi vaikka kirjoittaa tyyliltään todella hyvän artikkelin, jossa on tutkinut neuleblogeja, mut frankly – ketä kiinnostaa! Eihän sellaisilla ole mitään todellista merkitystä, miten niiden tutkiminen esimerkiksi hyödyttää/kehittää ihmiskuntaa?” Keskustelu, jota en olisi todella odottanut kuuntelevani internet-tutkijoiden konfassa.

Hmm. Mutta palatakseni kustantajien vinkkeihin, käytännöt vaihtelevat oikeastaan julkaisuittain. Ei ole mitään kiistatonta neuvoa, jolla saat kansainvälisen artsun läpi: edes tiettyä argumentaatiorakennetta ei voida määrittää, toisin kuin hämärästi kuvittelin, kaikki englanninkieliset julkaisut eivät välttämättä oleta ‘englantilaista’ rakennetta. Tarkoitan siis sitä tapaa, missä ensin kerrotaan, mitä tullaan tekemään, sitten esitellään kirjallisuus, sitten case, sitten ruoditaan case, lopuksi vasta päätellään. Sen kuuleminen oli ehkä huojentavinta – jokainen julkaisu laatii omat käytäntönsä, ei ole mitään mystistä näin-onnistut-mallia. Tärkeänä tosin mainittiin muodollinen lähestyminen tekstiä tarjotessa; epämuodollinen, jutusteleva sähköposti ei vakuuta kustantajaa. Nick myös muistutti, että kirjoittajan työ jatkuu vielä – ja etenkin – kun artikkeli on julkaistu. Tutkijalla on velvollisuus (sitä sanaa käytettiin) markkinoida itseään ja osaamistaan, jakaa työnsä hedelmät mahdollisimman laajan yleisön/yhteisön kanssa.

Kaikki kiinnostava asia ei suinkaan ollut tässä, mutta kuten sanoin, osa oli tuttua asiaa suuremmassa mittakaavassa. Iltapäivällä ennen viimeistä sessiota kuulin, että suomalaiset ovat suunnitelleet sähköpostitse illanvieton. En ole esiintyjälistalla, joten minua ei tietenkään mikään sähköpostikaan tavoittanut. Tapaaminen kuitenkin alkoi jo puoli kuudelta ja paneelisessio venyi lähes siihen asti. Metrolla olisi ehkä ehtinyt, mutta eilisestä matkasta ja muusta väsyneenä katsoin paremmaksi vetäytyä. Jaksan huomenna sitten paremmin työryhmiä kuuntelemaan ja illalla viralliselle vastaanotolle – pitkä päivä odottaa.

EDIT: Niin, ja unohdin kertoa: olin valmistautunut pyytämään kommentteja muutamaan sivuun tiivistämästäni artikkelikäännöksestä. Työpajassa oli kuitenkin odotetun 15 ihmisen sijasta lähes (ellei yli) 40 henkeä. Lisäksi, olisin ollut kiinnostunut nimenomaan puhumaan Nickin ja Steven kanssa New Media & Society -lehdestä. Nick kuitenkin häipyi heti päiväsession jälkeen valmistautumaan paneeliin – Steve puolestaan saapui vasta sinne. Ehkäpä otan jompaakumpaa hihasta vielä myöhemmin viikolla. Tai lähestyn myöhemmin muodollisella kirjeellä ja tarjoomuksellani.