Kotiuduin siis eilen sunnuntaina iltasella. Otin etämaanantain, pehmeän laskun päivärytmiin (ja mahdollisuuden univelkojen tasailuun päivänokosilla). Mutta siis, lauantaina jäin raportissani lounaan tienoille. Viimeinen keynote (Steve Graham) kantoi nimeä Ambien Intelligence and the Politics of Urban Space. Ei kuulemma pidä (voi) puhua todellisesta ja virtuaalisesta tai ‘kybertilasta’, vaan ‘urbaanin remediaation prosessista’. Yhtenä pointtina (post, post, post jne.)modernien kaupunkien automaattisessa tilantuotannossa on kaiken tunnistaminen ja jäljittäminen fyysisen olinpaikan perusteella. Graham puhui kaupungeista sotakoneina ja pohti, millaista urbaani sodankäynti oikein on – vihollinen voi olla kuka tahansa, häntä ei voi tunnistaa. Siksi(kö) kaikki pitää jäljittää.
Myöntää täytyy, että Grahamin puheenvuoro ei oikein hyper-epätekniselle humanistille avautunut. Kiinnostavimpana koin näkökohdan, että ubiikki teknologia piiloutuu ja katoaa juuri tullessaan tärkeimmilleen. Silloin se ‘musta-laatikoituu sosiaalisesti’ (is socially black-boxed) infrastruktuuriksi. Siis kotoutuu, on tullut arkeen jäädäkseen? Muuttuu itsestäänselvyydeksi ja normiksi.
Keynoten jälkeen olin aikonut mennä kuuntelemaan User Experiences -papereita, mutta lueskelin sitten abstrakteja tarkemmin. Niissä ei tuntunut olevan mitään, mistä olisin voinut varsinaisesti ammentaa projektin hyödyksi. Full paperit ovat sitä paitsi nyt ladattavissa, lueskelen niistä tarkemmin. Sen sijaan kävin sittenkin kuuntelemassa bloggaamissessiota, missä tosin oli vain kaksi esitystä. Homma kiinnosti täysin itsekkäistä näkökohdista; kummankin puhujan otsikossa mainittiin sekä blogit että päiväkirjat, toisella jopa sanaparina ‘päiväkirjoista blogeihin’. Hmm. Eikö blogi ole tekniikka, sisältö päiväkirja (tai mitä tahansa muuta verkkolehdestä sairauskertomukseen)? Ensimmäinen esiintyjä, Mariana Goya-Martinez, oli tarkastellut alaikäisten päiväkirjablogeja, Aimée Morrison puolestaan äitiblogeja. Meillähän on laitoksella joku (joitakin) äitiblogeja tutkiva gradumaakari? Aiméen sähköpostiosoite on saatavilla allekirjoittaneelta, ja hän ottaa mieluusti vastaan yhteydenottoja samoista aiheista kiinnostuneilta.
Marianaa epäilin aluksi juuri tuon päiväkirja/blogi-vastakkainasettelun vuoksi. Itse aloin aluksi puhua elämäjulkaisuista juuri siksi, että mielestäni blogi on tekniikka, jolla voidaan tuottaa useanlaisia sisältöjä. Mariana kuitenkin esitti ihan hyviä näkökohtia erojen ja yhtäläisyyksien tiimoilta, samantyyppisiä kuin itsekin olen pohtinut (ilmankos ne olivatkin mielestäni hyviä ;P ). Kiinnostavinta oli kuitenkin mielestäni se, miten Mariana käsitteli teinien elämäjulkaisuja siirtymävaiheen kalustona (transitional objects). Hän perusteli – ensimmäisenä mielestäni – hyvin, miksi kohteena ovat juuri murrosikäiset. He ovat psykologisesti herkässä vaiheessa, jolloin eriydytään perheestä, tehdään rankkaa identiteettityötä ja haetaan paikkaa sosiaalisissa ryhmissä. Tällöin blogit, siirtymävaiheen työkalut, toimivat sekä itsen etsinnän että itsen esittämisen välineinä. ‘Ennen’ tämä väline on ollut päiväkirja, tänään blogi. Ehkä enemmän olisi siinä tapauksessa voinut miettiä sitä, miten tämä uusi, julkinen työkalu muuttaa tuota siirtymävaihetta – suuntaus kun oli selkeän psykologinen. Sen tarkastelu, mikä tekee blogista tällaisen välineen -> sen päiväkirjamaisuus, oli mielestäni vähän itsestäänselvyyden selittelyä. Vertaistuesta muisti Mariana toki mainita, mutta enemmänkin olisi voinut pohtia.
Termi, ajatus siirtymävaihevälineestä, oli kuitenkin mielestäni erityisen kiinnostava siksi, että niinhän tutkimani bloggaajatkin ovat toimineet. Kyseessä ovat olleet aikuiset, monesti jo keski-iän ylittäneet ihmiset. Jäätyään syrjään työelämästä, muuten yksinäisyyden iskiessä tai muussa kriittisessä elämänvaiheessa he ovat aloittaneet bloggaamisen. Transitionaaliobjekti siis, identiteetin uudelleenrakentamista ja hyväksyvien kontaktien etsintää. Mikä kuitenkin tärkeintä, kun kriisi on ohi, bloggaaminen jatkuu. Moni teemablogi (avioero, sairauskertomus) on jatkunut yleisemmän tason elämäjulkaisuna kun pahimmasta on selvitty. Uusi kanava on avautunut, itsen kerronnan paikka, ja vasta siinä vaiheessa se otetaan todella omaksi, aletaan esittää ‘normaalitilaista’ itseä.
Ehkä jotain pohdittavaa myöhemmäksi?
Molemmissa tutkimuksissa oli lähdetty sille linjalle, että nimimerkit vaihdetaan, linkkejä ei anneta ja jopa sitaatteja muunnellaan. Nyt olen itse pulman edessä: pitäisikö minunkin toimia niin? Toisaalta se tuntuu sotivan koko elämäjulkaisemisen ideaa vastaan – julkisuushan on verkossa vapaasti valittua, enkä käytä salasanasuojattuja sisältöjä, enkä sitä paitsi kenenkään sisältöjä ilman lupaa. Toisaalta, facebuukkaajat on pakko koodata, sillä sisällöt ovat näkyvillä vain rekisteröityneille käyttäjille. Vaikka heitä onkin globaalisti miljoonia, en voi olettaa aivan kaikkien olevan jäseniä. Pitääkö silloin koodata muutkin? Nainen 27 v. ja Mies 34v_a ja Mies 34v_b. Niinkö? Toisaalta, bloggaajat voivat jopa loukkaantua, ellei heihin viitata perusteellisesti. Ehkä tämä pohdinta ei kuulu tähän blogiin, toisaalta, uskonpa muidenkin pohtivan joskus samoja seikkoja.
Eteenpäin. Viimeiseksi kävin vielä kuulemassa paneelia Global Research on Digital Cultures. Halusin lähinnä luoda katsauksen siihen, millaisia aiheita muualla tutkitaan. Pauline H. Cheong on tarkastellut itäaasialaisten nuorten uusmediayhteyksiä, sitä, miten he ovat ottaneet internetin ja kännykän osaksi arkipäiväänsä. Osoittautui mm., että netinkäyttö PC:llä on monipuolisempaa, kännykällä viihdeorientoitunutta. Amanda Lenhart (Pew Internet & American Life Project) esitteli projektia, jossa oli tutkittu pelien vaikutusta amerikkalaisnuorten aktiivisuuteen. Osoittautui, että nuoret, jotka pelaavat paljon ja ovat sitä kautta kontaktissa muihin, ovatkin yllättäen kiinnostuneempia yhteiskunnallisista keskusteluista ja osallistuvat nettivaikuttamiseen ym. ym. Kiinnostava kontrasti helmikuiselle Hesarin jutulle, jossa nuorisotyöntekijän mukaan
“pahimmillaan tilanne on se, että jossain kämpässä on joku patja lattialla ja tietokone, jonka ympärillä porukka pelaa vuorokaudet ympäriinsä.”
En tarkistanut sanamuotoa, mutta jotenkin tuo on tulikirjaimin syöpynyt mieleeni. Aplodit siis Pew-projektille, tällaista tutkimusta meillekin, kiitos. E. Helsper puolestaan oli tutkinut sukupuolittunutta netinkäyttöä ja todennut, että muutkin asiat kuin ikä vaikuttavat esim. osallistumisen vähenemiseen – elämäntilanne (naimisiinmeno ja lapsensaanti kuulemma ainakin) ja esim. työllisyystilanne. Hän oli siis miettinyt asioita, jotka sitouttavat ihmisiä ICT:hin. Helsper esitti ainakin yhden kiinnostavan kommentin: tuleva sukupolvi, jonka teknologiaoppiminen ei ole sukupuolesta riippuvaista, tulee olemaan luontevasti (ja muillakin alueilla kuin teknologian suhteen?) tasa-arvoisempi kuin sitä edeltäneet sukupolvet. Erikoisena pidin myös naisten ja miesten ikään verratun käytön kaarta. Naisten käyttö oli korkeimmillaan nuoruudessa ja laski kiivaahkosti kohti keski-ikää, jonka jälkeen lasku hidastui huomattavasti. (Kuvana vähän niin kuin lounaaseen osoittava nuoli.) Miesten netinkäyttö puolestaan nousi keski-ikään asti, jonka jälkeen alkoi melko kiivas väheneminen (lähes pohjoiseen osoittava nuolimuoto). Tämä kaipaisi mielestäni enemmänkin pohtimista, kiinnostavaa kun oli. Elämäntilanteet astunevat siinä kuvaan – mutta miksi naisten netinkäyttö alkaa vähetä jo perheen tullessa kuvaan, kun miesten vain kasvaa? Ja entäs vähän kumoava löydös, että esim. lasten syntymä lisää naisten nettiosallistumista (vauvasivut, vertaistuki, terveyskysymykset, parisuhdeasiat… en nyt muista, kuka tämän esitti ja missä sessiossa)?? Tahtoo tietää lisää, voisiko joku tutkia?
Siinä se. Oli todella kiinnostavaa nähdä ja kuulla, mitä digitaalisen kulttuurin tutkimus on muualla. Aivan lopuksi kävin vielä siellä sulasta lintua -tapaamisessa. Aihe oli mikrobloggaus, eli kuten jo ehdin epäilläkin, Shane oli ymmärtänyt väärin:
life publishing on liian lähellä
live publishingia. Ei se sinänsä mitään, ihmiset olivat kiinnostavia ja suunnittelevat ensi vuodeksi sessiota mikrobloggaamisesta ja ihan aluksi ilmeisesti verkkoseminaaria johonkin lähikuukausille. Asioita kehitellään Twitterin välityksellä, ja otin käyttäjänimet ylös siinä missä muutkin. Aion joka tapauksessa seurata ainakin Jaikun kehitystä, tuleeko siitä miten vahva elämäjulkaisemisen väline. Voihan siis olla, että jossain vaiheessa itselläkin on jotain sanottavaa aiheesta. Ensi vuoden konferenssi alkoi jo kiinnostaa, mutta sinne en tietenkään ole erinäisistä syistä kykenevä osallistumaan. Ehkä kahden vuoden päästä..?
Illalla kiertelin Tivolin, joka Halloween-koristeluissaan ja iltavalaistuksessa oli kuin olikin todella kaunis. Yöuni jäi vähäiseksi aikaisen aamuherätyksen takia, ja siksi teenkin nyt etäpäivää. Mutta vilpittömästi: Tutkijakokelas kiittää tästä tilaisuudesta, konferenssi oli todella antoisa ja kiintoisa. Lisäbonuksena matkassa oli vielä, että sain huomata tulevani vallan mainiosti yksin toimeen ‘kaukana kotoa’.
Pahoittelen pitkiä, osin yli-innostuneita ja varmasti jokseenkin epätieteellisiä raporttejani. Toivottavasti jotakuta kiinnosti. Tutkijakokelas kuittaa.
PS: Pahoittelen loppupuolen kappaleiden pötkömäisyyttä. WordPress hukkasi näemmä rivinvaihtokykynsä. Ärh.
