Tässä vinkki mahdollisesti digiväkeä kiinnostavasta symposiumista. Alla muutamia katkelmia Call for Papersista, katso linkin takaa lisää.

OPEN 2009

- Media Lab Doctor of Arts Symposium (http://mlabsymp.uiah.fi/2009/call-for-papers/ )
Media Lab, University of Art and Design Helsinki

November 5.–6., 2009
Helsinki, Finland

OPEN 2009 – Media Lab Doctor of Arts Symposium focuses on the role of openness in a post-industrial society. The central argument goes as follows: Coupled with the continuous development of an open network infrastructure, new ways of organising, communicating and collaborating are rapidly changing the lives of people globally. The efficiency and resilience of these practices is bringing them from the periphery of the society towards its centre. Thus far, software development and media are areas where new organizational forms have been able to out-compete more traditional forms. Examples stemming from Linux software development and the Wikipedia community have widely been used to describe the trend. They are based on open knowledge and individual empowerment, representing an alternative for the traditional hierarchical power relation. We believe that the phenomena will continue to expand increasingly into other domains in the society.

ELIGIBILITY

The symposium is aimed for researchers, but invites insightful contributions from practitioners, designers, business professionals or activists, among others.

IMPORTANT DATES

Submission deadline for synopses: September 15th (Notification of acceptance September 22th)
Submission deadline for short papers: September 30th (Notification of acceptance October 15th)
Video production deadline: October 15th
Symposium date: November 5.-6., 2009

Katso lisää: http://mlabsymp.uiah.fi/2009/call-for-papers/

Tässä kuvia Vihjepeli 2.0 -pelitapahtumasta, jonka yhteydessä pidettiin myös oppiaineen esittely

Jaakon aloituspuheenvuoro

Aliisa ja Tuomas Sinkkonen – pelin suunnittelijat ja toteuttajat.

View Master -kiikariin oli kätketty ensimmäinen vihje

You Tube -videon arvoitus on ratkeamassa. Missä on Bobby?

Viimeisen rastin videokollaasi työstön alla.

Kiitämme kaikkia pelitapahtumaan osallistujia! Toivottavasti teillä oli hauskaa.

Oppiaine järjestää Porin Puuvillassa Vihjepeli 2.0 -pelitapahtuman 2. syyskuuta. Vihjepeli 2.0 on perinteinen, lodjauksesta mallia ottava puzzle-peli, jossa opiskelijoita johdatellaan rastilta toiselle  samaan tapaan kuin taannoisessa Aikakapseli-pelissä. Pelin teemana on “Kasari”. Käytössä on 1980-luvulta tuttua vanhaa mediatekniikkaa, kuten Sony Walkmaneja ja Viewmaster-laitteita. Varaudumme noin 40 hengen osanottoon. Yhteistyötahona mm. juuri Porin Puuvillaan muuttanut Satakunnan Kansa. Pelin käsikirjoituksesta ja toteutuksesta vastaavat oppiaineemme opiskelijat Aliisa ja Tuomas Sinkkonen.

Ohessa tulee 3.12. Turussa akatemian juhlasalissa pitämäni virkaanastujaisesitelmä digitaalisen kulttuurin professorin virkaan:

Jaakko Suominen
Digitaalisen kulttuurin  professuurin virkaanastujaisluento
3.12.2008

Digitaalista kulttuuria tavoittamassa

Arvoisa kansleri, arvoisa rehtori, vararehtorit ja dekaanit, hyvät ystävät!

Ennen esityksen alkua pyydän teitä tarkistamaan, että matkapuhelintenne virta on kokonaan sammutettu. Tai oikeastaan tämä pyyntö kuului jo itse esitykseen.

Tällainen tiedotus ilmestyi nimittäin elokuvaesitysten, näytelmien, konserttien ja vastaavien alkuun luultavasti vuosituhannen vaihteen tietämissä. Pyyntö kertoi omalta osaltaan, että jokin oli muuttunut, tässä tapauksessa viestintä oli kännyköitynyt.

Elämme nyt digitaalisessa kulttuurissa, vaikka täällä Akatemian juhlasalin perinteitä uhkuvissa puitteissa digitaalisen kulttuurin näkyvät merkit on piilotettu. Emme näe tietokoneita, emme videotykkejä – emmekä nettiyhteyksiä. Ja ehkä kaikkien onneksi, emme näe täällä PowerPointilla tehtyjä kalvosulkeisia, joista konsultti-suomi-konsultti-sanakirja toteaa seuraavaa: ”PowerPoint on kalvoesitys, joka on täynnä näyttävän näköisiä sisällöttömiä graafeja ja kuvia, sekä typeriä animaatioita ja ääniefektejä; sisältö on korvattu sälällä.”

Kalvojen puutteesta huolimatta tunnemme jonkinlaisen ”digitaalisen voiman läsnäolon”. Me aistimme painona tai vähintään muistamme taskuissa tai käsilaukuissa olevat matkapuhelimet. Ja kenties mietimme, vastasimmeko me tänään kaikkiin sähköposteihin, joihin piti vastata. Tai pohdimme, milloin pääsemme jatkamaan tämän tilaisuuden takia keskeytynyttä pelaamista, ehkä tietokonepasianssia tai konsolijalkapalloa.

Termi ”digitaalinen kulttuuri” viittaakin kaikkiin niihin tapoihin, joilla ihmiset käyttävät digitekniikkaa, esimerkiksi kännyköitä, digikameroita, nettiä ja tietokoneita. Digitaalinen kulttuuri viittaa myös kaikkeen siihen keskusteluun, puheeseen ja pohdintaan, joka koskee näitä laiteympäristöjä. Se voi olla puhetta digitekniikasta -  tai puhetta sen puutteesta. Tätä kautta digitaalista onnesta tai onnettomuudesta osallisia ovat myös ne, jotka eivät itse laitteita ja ohjelmistoja käytä ja joita voidaan kuitenkin painostaa käyttäjiksi.

Tieteenalana digitaalinen kulttuuri tutkii niitä tapoja, joiden avulla ihmiset käsittelevät, ymmärtävät ja merkityksellistävät digitaalista teknologiaa. Yhtä hyvin digitaalinen kulttuuri tutkii kaikkea sitä toimintaa, joka näihin teknisiin puuhiin liittyy. Vaikka usein näkökulma on käyttäjälähtöinen, tutkimuksen kohteena voivat aivan yhtä lailla olla teknologian suunnittelun tavat tai teknologiaa koskeva päätöksenteko. Tutkimus voi sisältää myös uusien teknologisten ratkaisujen tai palvelujen suunnittelua ja kehittämistä.

Digitaalisen kulttuurin tutkimus on digitaalinen- etuliitteestään huolimatta humanistista kulttuurintutkimusta, jolla ruotsalaisen mediakulttuurin tutkijan Johan Fornäsin mukaan on vähintään kolme tehtävää.

Ensimmäinen tehtävä on selittävä, tulkitseva ja ymmärtävä. Annan tästä esimerkin. Tässäkin salissa on runsaasti sellaisia, jotka käyttävät sosiaalisen median Internet-palvelua nimeltä Facebook eli suomeksi Naamakirja tai Kasvokirja. Näen täällä myös joitakin Facebook-kavereitani. Otetaan tähän väliin interaktiivinen eli vuorovaikutteinen osuus (digimuotikäsite sekin). Nostakaa käsi ylös, jos käytätte Facebookia. Kiitos. Voitte laskea kätenne. Seuraavaksi nostakaa käsi ylös, jos olette kuulleet Facebookista, mutta ette syystä tai toisesta ole sitä käyttäneet. Kiitos. Entä kuinka moni kuulee nyt ensimmäistä kertaa moisesta Naamakirjasta?

Facebook on verkkopalvelu, jonka kautta ihmiset ovat yhteydessä kavereihinsa ja voivat käyttää kaikenlaisia kummallisia sovelluksia. Itse olen listannut Facebookiin kaikki kaupungit, joissa olen käynyt, mutta se on tosin esimerkki vähemmän kummallisesta sovelluksesta.

Amerikkalaisista yliopistoympyröistä muutama vuosi sitten ponnistanut Facebook valloitti Suomen – vähintään melkkisten – eli melkein keski-ikäisten keskuudessa viime vuoden alkusyksystä. Yleistymistä siivitti laaja mediahuomio. Tämä on tyypillistä oikeastaan kaikille Internet-ilmiöille. Naamakirjasta kohistiin lehdissä ja televisiossa tavan takaa. Mediahuomiosta ja suosiosta huolimatta toiset ovat  itsepintaisesti kieltäytyneet Facebookin käyttämisestä, jotkut ovat siihen kyllästyneet ja jotkut eivät ole kaikesta huolimatta kuulleet siitä juuri mitään. Digitaalisen kulttuurin tutkijan tehtävä voisikin olla analysoida sitä, mitä Facebookissa oikein tapahtuu, miten sitä käytetään, miten käyttötavat vaihtelevat ja miten käyttö on mahdollisesti muuttunut. Yhtä lailla digikulttuurin tutkija voisi selvittää, mistä Facebook-ilmiössä on laajemmalti kyse. Miten Facebook liittyy yleisempään yhteydenpidon ja verkostoitumisen tarpeen muutokseen? Tätä on selittävä, tulkitseva ja ymmärtävä kulttuurintutkimus.

Johan Fornäsin mukaan kulttuurintutkijan tehtävänä on myös yksinkertaistusten kyseenalaistaminen. Otan taas esimerkin digitaalisen kulttuurin alueelta. Monet digikulttuurintutkijat ovat viime vuosina keskittyneet pelitutkimukseen, koska katsovat nimenomaan pelaamisen olevan yksi keskeisimmistä digikulttuurin muodoista. Kuitenkin esimerkiksi julkisuudessa pelaamiseen suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Väittäisin jopa että suhtautuminen on yhä mustavalkoista. Vaikka suomalaisenkin peliteollisuuden taloudellinen merkitys on tunnustettu, pelaaminen tulkitaan erityisesti nuorten intomielisten poikien puuhailuksi – puuhailuksi jolla voi olla kohtalokkaita seurauksia terveydelle, mielenterveydelle ja vaikkapa koulunkäynnille. Digitaalisen kulttuurin tutkija ei lähtökohtaisesti ajattele pelaamista hyvänä tai pahana asiana, mutta tällaisen mustavalkoisen ajattelun rakentumisprosessin tutkiminen voisi kiinnostaa häntä. Digitaalisen kulttuurin alan tutkimuksissa on myös osin kyseenalaistettu nuoren himopelaajan stereotyyppi. Digipelaaminen on yhä monimuotoisempaa. Sen havaitsen ilman tutkimuksia omasta lähipiiristäni. Isäni pelaa tietokonepasianssia, vaikkei varmaan pidäkään itseään tietokonepelaajana. Omasta kodistanikin löytyy toinen esimerkki. Meillä kahden melkkiksen kotitaloudessa pelataan Nintendo Wiin konsolipelejä, joiden tenho liittyy muun muassa mahdollisuuteen liikkua pelatessaan. Aikuisina me pelaamme digipelejä kenties siksi, että olemme tottuneet niihin jo pienestä pitäen. Se on ihan normaalia.

Pelit kuitenkin herättävät vahvoja tunteita. Jotkut digikulttuurin opiskelijatkaan eivät halua kuulla peleistä mitään, ja peleistä kertova luennoitsija leimataan välittömästi pelien sinisilmäiseksi puolustajaksi.

Kolmas kulttuurintutkimuksen tavoite on kriittinen vallan ja vastarinnan tutkimus. Otetaan taas digiesimerkki. Lähes jokaisen suomalaisenkin tietokoneessa on Microsoftin Windows-käyttöjärjestelmä. Siinä missä IBM symboloi aiemmin tietokonealan yrityksenä erityisesti laitemaailmaa ja keskustietokoneiden aikakautta, Microsoftin vahva asema on rakentunut 1980-luvulta lähtien ohjelmistojen ja mikrotietokoneiden puolelta. Verkkoajan yritysjätti ja symboli on puolestaan Google, joka on tuttu vähintään samannimisestä hakukoneestaan.

Googlen menestyksen lisäksi Microsoftia on haastanut niin kutsuttu vapaa ohjelmistoajattelu, jossa ohjelmien lähdekoodia ei suojata vaan se on käyttäjien vapaasti ladattavissa ja muokattavissa. Vapaan ohjelmistoajattelun lippulaivana toimii Linux-käyttöjärjestelmä, jonka kehitys henkilöityy suomalaiseen Linus Torvaldsiin. Vallasta ja vastarinnasta kiinnostunut digikulttuurin tutkija voisi kohdistaa huomionsa nimenomaan monikansallisiin ohjelmisto- ja laitejärjestelmiin. Häntä voisivat kiinnostaa esimerkiksi valmistajien yhteydet kansallisten tietoyhteiskuntastrategioiden valmistelusta ja toimeenpanosta päättäviin tahoihin. Tutkijan huomio voisi kiinnittyä myös siihen, millä tavoin Linux-käyttöjärjestelmän kuva vapaudesta on rakentunut. Onko edelleenkään kyse jostain hyvän ja pahan tietokoneajattelun taistelusta vai jostain paljon monimutkaisemmasta asiasta?

Miksi sitten tarvitaan jotain digitaalinen kulttuuri -nimistä erityistiedettä? Mihin sitä on tarvittu vuosituhannen vaihteesta lähtien? Onko digitaalisen kulttuurin oppiaine joku siirtymäkauden kummallinen tiedepoliittinen muotioikku? Kysyiväthän jo useat tutkijat viime vuosikymmen lopulla, onko digitaalinen kulttuuri käsitteenä vanhentunut. Onko järkeä puhua jostain erityisestä digitaalisesta kulttuurista tilanteessa, jossa kaikki on digitalisoitumassa, yhtenä viimeisimpänä todisteena suomalaisen television pakkodigitalisointi. Emmehän puhu mistään sähköisestä kulttuuristakaan, kuten kollegani professori Raine Koskimaa on todennut.

Vaikka digitaalinen teknologia olisikin arkipäiväistymässä ja lävistämässä elämän kaikki alueet, minusta huhut digitaalisen kulttuurin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Kyse ei nyt ole ainoastaan siitä, että minun täytyy virkaan astuvana digitaalisen kulttuurin professorina puolustaa oppialani tarpeellisuutta. Vaikka ubiikin eli jokapaikan tietotekniikan tapaiset käsitteet ovat syrjäyttäneet digitaalisuuden muotikäsitteenä, digitaalisuus tulee kerta toisensa jälkeen uudenlaisena esiin. Digitaalisuus ei ole etuliitteenä kulunut pois. Arkipäiväistyminen ei tee ilmiöstä merkityksetöntä, pikemminkin päinvastoin. Voisi sanoa, että vihdoinkin tutkijoiden huomio kiinnittyy harvojen hörhöjen digipuuhailujen sijaan laajempia ihmisryhmiä koskettaviin kysymyksiin ja ongelmiin.

Jokin on kuitenkin muuttunut, ja väitän, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen digitaalinen kulttuuri 2.0 -vaiheeseen. Uuden version digikulttuuri on jossain määrin arkipäiväisempi ja erilainen kuin edeltäjänsä, mutta se ei vieläkään ole huomaamattomasti toimiva täydellinen versio. Kehittämistä ja tutkimista vielä riittää.

Digikulttuuri 2.0 auttaa meidät huomaaman sen, miten erilaiset digitaaliseen kulttuuriin liittyvät perinteistämisen käytännöt ovat yhtä keskeisempiä. Digi ei ole enää pelkästään jotain uutta tai tulevaa. Se on jotain sellaista, johon alkaa liittyä yhä enemmän muistoja, joita vaalitaan ja joiden kautta digitekniikka kiinnittyy niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin elämään ja elämänmuutoksiin. Kun tutkija kokoaa tutkimusaineistoa vaikkapa pyytämällä ihmisiä kirjoittamaan tekniikkaelämäkertojaan, tarinoissa uusien laitteiden saaminen, niiden sosiaalinen kokeileminen ja käyttö ja myös niiden hylkääminen nivoutuvat yhteen muun elämänkulun kanssa. Esimerkiksi kännykkä on saattanut olla lapsen tai nuoren ensimmäinen oma laite, johon omaksi saamisen ja kaveripiirin yhteydenpidon kautta liittyy monia tärkeitä ja vaalittavia muistoja. Tuo kännykkä saattaa olla rikkoontuneena vieläkin tallella. Populaarina ilmiönä Internetillä on yli kymmenen vuoden historia, digipelaamisella ja tietokoneiden käytöllä tätäkin paljon pidempi.

Tutkimuksen tulevana trendinä näenkin juuri tällaisen, tietynlaisen digitaalisen kulttuurin historiallistumisen tutkimuksen. Nykyisten ja tulevien digitekniikan käyttäjien kokemuksia ja näkemyksiä ei voi ymmärtää, ellei tunne heidän historiaansa teknologian käyttäjinä. Näkemyksiä ei voi ymmärtää, jos tätä historiaa ei kontekstualisoi eli suhteuta yleisempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin.

Entä miksi sitten tarvitaan digitaalinen kulttuuri -nimistä erityistiedettä, vaikka digikulttuurisia ilmiöitä tutkitaan Suomessa ja maailmassa muun muassa viestinnän, sosiologian, tekniikan, kaupan ja kulttuurien tutkimuksen laitoksilla? On hyvä, että digitaalisen kulttuurin – tai ainakin digitaalisuuden tutkimus – on läsnä lähes kaikkialla. Tätä kautta tutkimus pysyy monipuolisena. Tutkimus pystyy ammentamaan vakiintuneempien tieteenalojen osaamisesta ja välittää uusia näkökulmia emotieteisiinsä.

Usein digi-ilmiöiden tutkijat ovat laitoksillaan kuitenkin yksin. Kerta toisensa jälkeen he joutuvat perustelemaan oman tutkimusalansa mielekkyyttä ja lähtökohtia. Tällöin vaarana on, ettei tutkimus pääse eteenpäin tutkimusaiheen lähtökohtien esittelystä ja puolustamisesta. Tutkimus polkee lähtökuopissaan, jotka muuttuvat yhä syvemmiksi, syvemmiksi ja vetelimmiksi. Lopulta tutkija vajoaa polkemaansa kuoppaan yksin.

Digitaalisen kulttuurin institutionaalistuminen eli yliopistollisten oppiaineiden ja koulutusohjelmien perustaminen eri puolille maailmaa valaa uskoa siihen, että aihepiiri on merkittävä. Aihepiiristä kiinnostuneet eivät ole – toivottavasti – tiedemaailman kummajaisia vaan tiedeyhteisön arvostettuja jäseniä. Heillä on myös yhteiskunnallista sanottavaa. Vakiintunut oppiaine antaa lisää mahdollisuuksia tutkimuksen kehittämiseen. Se antaa mahdollisuuksia ketterään reagointiin uusiin tutkimusaiheisiin. Yhtä lailla se mahdollistaa paremmin erityisten tutkimusmenetelmien ja teorioiden kehittämisen. Ja mikä on kenties kaikkein tärkeintä, se antaa mahdollisuuksia ilmiön kriittiseen tarkasteluun sekä erityisten tutkimuseettisten ongelmien pohdintaan. Tällä hetkellä esimerkiksi Internetin keskustelupalsta-aineistoja käytetään opinnäytetöissä vallattomasti. Keskustelupalsta-aineistoon suhtaudutaan usein niin kuin se olisi yhtä lailla julkista materiaalia kuin vaikkapa päivälehtien kirjoitukset. Toinen syy käyttöön on se, että keskustelupalsta-aineisto on helposti saatavilla, parin hiirenkliksauksen päässä. Vaikka kirjoittajat olisivatkin nimimerkkien suojassa, kysymys aineiston vapaasta käytöstä, lainailusta ja nimimerkkitietojen kertomisesta tieteellisen tutkimuksen nimissä ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kaikkea ei voi käyttää miten tahansa, missä tahansa ja tekijänsä tietämättä. Näen että nimenomaan digitaalisen kulttuurin oppialan tehtävänä on tällaisten tutkimuseettisten pohdintojen tuominen esiin laajemmin tiedeyhteisön sisällä ja myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tiedeyhteisön jäsen on mielestäni velvoitettu osallistumaan tähän keskusteluun.

Digitaalinen kulttuuri on kuin tekninen paratiisi tai kangastus. Sitä tai sen tarkkaa luonnetta ei ole helppo tavoittaa. Kuitenkin sen tavoittelua on tärkeä jatkaa – joko kännykällä, sähköpostilla, mesellä tai jollain muulla keinolla. Ja vain konetta tässä ei olla tavoittamassa. Digitaalisessa kulttuurissa on kyse inhimillisestä toiminnasta eli ihmisistä. Digitaalisen kulttuurin keskiössä on fraasi ”Connecting People”, ”ihmisiä yhdistämässä”, kuten eräs tunnettu matkapuhelinvalmistaja toteaisi. Malttakaa kuitenkin tilaisuuden loppuun ennen kuin kytkette takaisin kännykkänne virran ja yhdistytte taas digitaaliseen maailmaan. Kiitoksia.

Joulun ja uuden vuoden toivotukset tulevat näin retropelihenkisesti kuvitettuna. Jaakko otti kyseisen kuvan 18.12. Gibraltarilta paikallisesta pelikaupasta, jonka takaseinällä oli myös joitain vanhoja pelejä myynnissä.

Edellisessä postauksessa esitelty digin tutkijatapaaminen pähkinänkuoressa:

Jaakko avasi tilaisuuden, minkä jälkeen Toni Vettenranta kertoi Insomnia-verkkopelitapahtuman kehityksestä – 30 konepaikkaisesta (v. 2002) 400 paikkaiseksi tapahtumaksi, heti Assemblyn (Summer & Winter) jälkeen Suomen suurimmaksi alallaan. Hän kuvaili tapahtuman monipuolistuneen viime vuosina myös konsolipelikisailuiden (tanssipelit, QuitarHero) ja robottisotien osalta.

Alustuksien kautta tutustuimme muun muassa digitaalisen television ääneen osana uutta mediaa. Mediateoreettista ja teknologista viitekehystä yhdistellyt Ahti Korhonen (Jyväskylän yliopisto, digitaalinen kulttuuri) puhui paikallaan pysyvistä ja liikkuvista äänen käyttömuodoista.

Heli Niskanen (Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos) pohti omaa tutkimusaihettaan, varkkopäiväkirjoja kirjoittavien naisten käsityksiä ja kokemuksia lapsettomuudesta, aineistolähtöisesti. Helin paperin käsittelyn aikana puheeksi nousi verkkoaineistojen ”totuusarvo”, ja Jaakko esitti mielenkiintoisen kysymyksen: “Miten virtuaalikertoja identifioidaan?”

Petri Paju (Turun yliopisto, kulttuurihistoria) esitteli puolestaan tutkimustaan IBM:n omaksumisesta Euroopassa. Tutkimusprojektin kysymyksenasettelusta löytyi yhtymäkohtia niin digitaalisten palveluiden käyttäjälähtöiseen “väärinkäyttöön” kuin virtuaali-identiteetteihinkin.

Omien jatko-opiskelijoidemme aiheiden (eli Piritan geokätkennän, Sarin elämäjulkaisemisen ja Riikan virtuaaliurheilun) lisäksi Pinja esitteli Japaniin ja mediateknologioihin ja -sisältöihin kulttuurisen vuorovaikutuksen välineinä liittyvää graduaihettaan. Pääsimme iloksemme nauttimaan myös humanistisuuden ja tanssipelaajuuden ylistyksistä, kun Jussi Holopainen (Nokia Research Center), Christoffer Westerlund (Ubergames / Suomen tanssipelaajat ry) ja Veli-Jukka Leppänen (Suomen tanssiurheiluliitto ry / Qwertomec Oy) käyttivät ex tempore -puheenvuorot, jotka nivoivat päivän annin mielekkäällä tavalla yhteen.

Kiitos mukana olleille!

Oppiaine järjesti perjantaina 24.10. Digitaalisen kulttuurin tutkijatapaamisen Insomnia-verkkopelitapahtuman yhteydessä. Tapaamiseen osallistui kymmenkunta digitaalisen kulttuurin tutkijaa, opiskelijaa ja ammattilaista eri puolilta Suomea.

Lauantaina 25.10. puolestaan järjestettiin paneelikeskustelu “Miten minusta tuli pelitutkija”. Keskusteluun osallistuivat Riikka Turtiainen Turun yliopistosta, Jussi Holopainen Nokia Research Centeristä, Kristian Kiili Tampereen teknillisestä yliopistosta sekä Harri Ketamo Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Paneelikeskustelua oli seuraamassa Insomnian osallistujia, ja keskustelu välitettiin myös netin kautta. Digitaalinen kulttuuri kiittää Insomnian järjestäjiä yhteistyöstä!

Kotiuduin siis eilen sunnuntaina iltasella. Otin etämaanantain, pehmeän laskun päivärytmiin (ja mahdollisuuden univelkojen tasailuun päivänokosilla). Mutta siis, lauantaina jäin raportissani lounaan tienoille. Viimeinen keynote (Steve Graham) kantoi nimeä Ambien Intelligence and the Politics of Urban Space. Ei kuulemma pidä (voi) puhua todellisesta ja virtuaalisesta tai ‘kybertilasta’, vaan ‘urbaanin remediaation prosessista’. Yhtenä pointtina (post, post, post jne.)modernien kaupunkien automaattisessa tilantuotannossa on kaiken tunnistaminen ja jäljittäminen fyysisen olinpaikan perusteella. Graham puhui kaupungeista sotakoneina ja pohti, millaista urbaani sodankäynti oikein on – vihollinen voi olla kuka tahansa, häntä ei voi tunnistaa. Siksi(kö) kaikki pitää jäljittää.

Myöntää täytyy, että Grahamin puheenvuoro ei oikein hyper-epätekniselle humanistille avautunut. Kiinnostavimpana koin näkökohdan, että ubiikki teknologia piiloutuu ja katoaa juuri tullessaan tärkeimmilleen. Silloin se ‘musta-laatikoituu sosiaalisesti’ (is socially black-boxed) infrastruktuuriksi. Siis kotoutuu, on tullut arkeen jäädäkseen? Muuttuu itsestäänselvyydeksi ja normiksi.

Keynoten jälkeen olin aikonut mennä kuuntelemaan User Experiences -papereita, mutta lueskelin sitten abstrakteja tarkemmin. Niissä ei tuntunut olevan mitään, mistä olisin voinut varsinaisesti ammentaa projektin hyödyksi. Full paperit ovat sitä paitsi nyt ladattavissa, lueskelen niistä tarkemmin. Sen sijaan kävin sittenkin kuuntelemassa bloggaamissessiota, missä tosin oli vain kaksi esitystä. Homma kiinnosti täysin itsekkäistä näkökohdista; kummankin puhujan otsikossa mainittiin sekä blogit että päiväkirjat, toisella jopa sanaparina ‘päiväkirjoista blogeihin’. Hmm. Eikö blogi ole tekniikka, sisältö päiväkirja (tai mitä tahansa muuta verkkolehdestä sairauskertomukseen)? Ensimmäinen esiintyjä, Mariana Goya-Martinez, oli tarkastellut alaikäisten päiväkirjablogeja, Aimée Morrison puolestaan äitiblogeja. Meillähän on laitoksella joku (joitakin) äitiblogeja tutkiva gradumaakari? Aiméen sähköpostiosoite on saatavilla allekirjoittaneelta, ja hän ottaa mieluusti vastaan yhteydenottoja samoista aiheista kiinnostuneilta.

Siinä se. Oli todella kiinnostavaa nähdä ja kuulla, mitä digitaalisen kulttuurin tutkimus on muualla. Aivan lopuksi kävin vielä siellä sulasta lintua -tapaamisessa. Aihe oli mikrobloggaus, eli kuten jo ehdin epäilläkin, Shane oli ymmärtänyt väärin: life publishing on liian lähellä live publishingia. Ei se sinänsä mitään, ihmiset olivat kiinnostavia ja suunnittelevat ensi vuodeksi sessiota mikrobloggaamisesta ja ihan aluksi ilmeisesti verkkoseminaaria johonkin lähikuukausille. Asioita kehitellään Twitterin välityksellä, ja otin käyttäjänimet ylös siinä missä muutkin. Aion joka tapauksessa seurata ainakin Jaikun kehitystä, tuleeko siitä miten vahva elämäjulkaisemisen väline. Voihan siis olla, että jossain vaiheessa itselläkin on jotain sanottavaa aiheesta. Ensi vuoden konferenssi alkoi jo kiinnostaa, mutta sinne en tietenkään ole erinäisistä syistä kykenevä osallistumaan. Ehkä kahden vuoden päästä..?

Ei, en ole mennyt laskuissa sekaisin, vaan eilinen raportti jai valiin muista syista. Ehka palaan siihen viela paremmalla ajalla, jos loydan jotain jarkevaa sanottavaa. Tanaan tapahtuu sitakin enemman. Olin aamuisella Social Network Profiles -sessiolla, jolla eras esiintyjapari oli tutkinut teini-ikaisia. Nuorille on ollut ainakin pari omaa sessiotakin jo, joten Tutkijakokelaan oli tietysti pakko kysya, etta miksi teinit? Miksi aina teinit? Kerroin, mita olen itse tutkinut ja etta itse asiassa ikaskaala on todella laaja, ja etta keski-ikaiset muodostavat Suomessa isohkon kayttajaryhman. Sain ymparipyoreita vastauksia rahoituksesta, perinteista, helppoudesta (myonsivatpa, hah!) ja yhteiskunnallisesta merkityksesta.

Session jalkeen kuitenkin ohiolainen apulaislehtori Shane Tilton tuli juttusille sanoen, etta hyva kysymys. Han oli myos todella kiinnostunut tutkimusaiheestani, han kun tutkii mikrobloggaamista (Twitter). Barcelonalainen naishenkilo (en kehdannut kurkistella rinnuksissa olleeseen lappuun) oli samaa mielta, etta nuoria, senioreja ja erityisryhmia tutkitaan paljon, mutta keski-ikaiset ovat kasvava kayttajaryhma, ja silti tutkimuksessa valiinputoajia. Kuitenkin heille nettisisallontuotannolla voi olla paljonkin yksilollista merkitysta (kuten bloggaajilleni on ollut). Keskusteluun liittyi myos italialainen herra, joka jopa siina hetken kuluttua muutti vahan mieltaan siita, ovatko teinit todella se tarkein ja merkittavin tutkittava porukka.

Keskustelujen tuloksena osallistun Shanen vetamaan “Bird of a Feather” -sessioon viidelta. Tama siis tarkoittaa ex tempore -ryhmia, jotka syntyvat yhteisten kiinnostusten perusteella. Mitaan en luvannut ehtia valmistella, mutta paikalle lupasin ilmestya. Shane oli todella innostunut kysymyksestani ja aiheestani, joten pitaapa katsoa, olisiko tassa jotain kansainvalisen yhteistyon tynkaa tarjolla. Ja barcelonalaisella on joku PhD-opiskelija, joka tutkii blogeja, live-bloggaamista. Ehka jotain yhteytta voisi olla tarjolla sinnekin pain, joskin live-bloggaaminen ja life publishing nyt ovat vahan eri asia, kuten hankin hoksasi, kun tarkemmin selitin.

Vuorossa kolmas keynote, sitten User Experience -sessio (jotain projektille? Niin toivon) ja lopuksi ajattelin  menna kuuntelemaan Global Research on Digital Cultures -paneelia. Ja sitten tietenkin se sulasta lintua -hommeli. Siita enemman myohemmin, ehka vasta kotona. Haluan nimittain kayda Tivolissa tanaan, sen kauneutta iltavalaistuksessa kehutaan niin kovin.

Varsinaisen raportin editoin tasta postauksesta myohemmin, kunhan ehdin hotellille joskus illalla. Pakko kuitenkin tulla vahan avautumaan etukateen:

En oikein tieda, mita ajatella. Olen yrittanyt sompailla kiinnostavimpien esitysten viidakossa, mutta jaanyt jotenkin pettyneeksi. Missa on kayttaja? Verkkoyhteisoja ja -verkostoja kasittelevissa tyoryhmissa on kuulijoita enemman kuin istumapaikkoja, mutta keskustelu liikkuu tasolla “on ne yhteisoja” tai “ei se mikaan yhteiso ole, eika verkosto-metaforakaan oikeasti toimi – ei mulla kuitenkaan mitaan korvaavaakaan ole esittaa, tutkikaa te”. Tai sitten olen missannut jotain todella oleellista. Minan esittamisestakin puhutaan jotenkin kovin yksiulotteisesti. Heteronormatiivista roolinottamista fotosaiteilla muistetaan vahan kritisoida, huomautetaan, etta oman kehon kautta intiimeilla kuvilla rakennetaan omaa subjektiviteettia…

Odotinkohan vain jotain liikaa? 20 minuuttia puheaikaa on kovin vahan, eihan siina maailmoja ehdi muuttaa. Kuitenkin, tahan mennessa olen kaivannut enemman kayttajalahtoisia nakokulmia. Kovin ovat ylhaaltapain katselleet aineistojaan kuulemani tutkijat, tai valtaosa heista. Olin etukateen odottanut Trine Berryn esitysta Preliminary Virtual Ethnography of Videobloggers. Silla olisi varmasti ollut annettavaa omalle tutkimukselleni. Esitys (tai oikeastaan jalkimmainen esitys) peruuntui teknisten ongelmien vuoksi. Berryn aamuisen esityksen jatin valiin juuri siksi, etta luulin paasevani myohempaan paremmin. Haluan kysya hanelta kuitenkin tyostaan, joten toivottavasti saan hihasta kiinni – asumme sentaan samassa hotellissa.

Pari henkiloa, kanadalainen Vicky Moulder ja eras norjalainen, toistaiseksi nimeton herra, ovat olleet kiinnostuneita digitaalisen kulttuurin olemuksesta ja Mobile Social Media -projektista. Herra tutki kasittaakseni myos mobiiliteknologioita. Pyysi korttiani, mutta enhan sellaisia omista. Palaamme ehka viela asiaan. Vicky puolestaan oli kiinnostunut kuulemaan, miten (Euroopassa) maarittelemme ‘kulttuurin’, ja oli kerrassaan ihastunut sanoessani, etta ei meilla (digissa ainakaan) ole mitaan kauhean tiukkaa maaritelmaa, kerroin digitaalisen kulttuurin tutkivan ihmisen ja koneen valista interaktiota ja koko sita ymparoivaa kenttaa, kayttajaan painottuen. Kanadalaisilla kuulemma kulttuurin maaritelma on erittain tiukka, ja sita on aina noudatettava, ellei halua ryopytysta niskaansa. Mainitsin, etta Suomessakin perinteiset kulttuurintutkimusalat voivat olla tiukempia.

Kiinnostavia keskusteluja siis, ja erityisesti kumpaakin edella mainituista kiinnosti mobiilivideoprojektin kolmen yliopiston valinen yhteistyo, sita pidettiin tavattoman hienona asiana.

Iltapaivan viimeinen sessio on alkamassa ennen virallista vastaanottoa. Yritan pahkailla, mennako Facebookia vai mobiilia internetia ruotivaan paneeliin. Ajattelin ensin jalkimmaisella olevan annettavaa projektin kannalta, mutta katsottuani tarkemmin aloin vahan epailla. Mobiilivideolla ja sen online-jakamisella ei tunnu olevan siina sijaa. Myohemmin olevalla kayttajakokemuksia kasittelevalla sessiolla voisi olla enemman tekemista projektin teemojen kanssa. Kaksi minuuttia aikaa paattaa. Toisaalta, ehka otan riskin. Facebook-aiheisia papereita on tulossa yksittain viela myohemmin. Ne vain saa kirjallisinakin, paneelien sisaltoa ei dokumentoida… Æh. Otan riskin. Projektin puolesta.

(Ja tuli tasta sittenkin naemma ihan raportti. Palataan asiaan huomenna.)

EDIT: Virallisen resepsuunin jälkeen. Rohkaistuin, epäsosiaalinen, menemään Trinen juttusille ja meillä oli oikein kiinnostava keskustelu. Trine tutkii siis videobloggaajia ja abstaktissaan sanoi tarkastelleensa mm. sitä, miten v-bloggaaminen tulee osaksi tekijöidensä arkea, ja kuinka heidän arkielämänsä vastaavasti tulee tärkeäksi osaksi bloggaamista. Siis elämäjulkaisemista, ja siksi niin kiinnostavaa. Tosin Trine – kuten muukin englanninkielinen maailma – puhuu lifecastingista, tulee siis tietenkin sanasta podcast. Elämäjulkaiseminen toimii tosiaan paremmin suomeksi kuin life publishing englanniksi. Mietinkin tässä, onko tutkimuksellani yhtään mitään annettavaa kansainvälisesti. Ehkä monipuolinen tutkimuskenttä, se, että liitän toimintaympäristöön monia käytäntöjä, monia tekniikoita? We’ll see.

Tein viisaasti, kun otin riskin ja menin kuuntelemaan paneelia, jota pelkäsin liian tekniseksi. Yhden puhujan aihe liippasi hyvin läheltä projektia, ja toivon ehtiväni kysellä häneltä siitä lisää; tänä iltana en jaksanut enää alkaa häntä metsästää. Vetäydyin Trine-juttutuokion jälkeen hotelliin, kun ihmiset alkoivat muuttua kovaäänisemmiksi. Mutta Kim Sawchukin paneelipuheenvuoro käsitteli mobiilivideointia: barcelonalaisille (?) erityisryhmille (vammaisia, mopopoikia, seksityöläisiä, emigrantteja…) oli annettu kännykät ja pyydetty kuvaamaan kaupunkiympäristön esteitä ja muita vastaavia kohteita. Sawchuk käytti vammaisia esimerkkinä: mobiilivideot lähetettiin automaattisesti (?) nettisaitille, joka paikansi videon. Näin luotiin kartta “pääsyttömästä Barcelonasta”, paikoista, joissa vammaisen on mahdoton toimia. Jos ymmärsin oikein, käyttäjät innostuivat itse kehittämään (tai työryhmä kehitti, jäi tosiaan vähän epäselväksi) rinnakkaiskartan “pääsyllinen Barcelona”, jossa kuvattiin ne paikat, joissa erityistarpeet oli otettu huomioon. Sekin jäi vähän auki mielessäni, käytettiinkö projektissa valmiiksi olemassaolevaa julkaisualustaa, vai luotiinko uusi. Todennäköisesti uusi, päätellen kartoitusominaisuudesta. Joka tapauksessa, mobiilivideoprojektimme kannalta erittäin kiinnostavaa, ja toivon ehtiväni tarrata myös Kimiä hihasta vielä huomenna tai lauantaina.

Väsymys alkaa olla kohtalaista, sillä päivät ovat pitkiä. Siispä Tutkijakokelas kuittaa tältä illalta ja yrittää päästä taas puheväleihin normaalin unirytmin kanssa.